Sivun näyttöjä yhteensä

2012/11/23

Valaanluiset hampaat ja hampaattomat miehet

Katja Ketun Kätilö (2011) päätyi käsiini toisen australiansuomalaisen kirjahyllystä. Aikeissa oli kyllä ollut lukea Kätilö jo aiemmin, mutta muuttokiireiden ja muiden "hyvien" tekosyiden varjolla se jäi. Odotukset kirjan suhteen olivat lähinnä takakannen ja sisälipareiden luomia, eli en ennestään ollut lukenut arvosteluja tai näkemyksiä Kätilöstä. Aiheena Kätilö toki kiehtoi ja kiinnosti.

Kätilö sijoittuu jatkosodan ja Lapin sodan taitteeseen, jolloin muutamassa päivässä aseveljistä tuli vihollisia, ja yhteisestä vihollisesta valloittaja. Kätilö, Laestadiuksen ja Jumalan armosta lappalaisessa vallastalossa kasvatettu punaorpo, on minä-kertojana sanakäänteissään vahva, jopa huomion hakuinen. Toisin kuin kirjoissa yleensä, mutta kuten elävässä elämässä, kätilön työn lukuisat hajut tulevat esille hyvin vahvasti. Muutenkin minä-kertojan kuvaukset ovat monisanallisuudessaan hyvin käsinkosketeltavia, jopa inhorealistisuuteen saakka.

Kirjan rakkaustarina on itseasiassa hyvin monipolvinen, se kertoo kahden naisen rakkaudesta yhteen mieheen ja miehen rakkaudesta kameraan ja adolfiiniin. Kätilön, Villisilmän, rakkaus saksalaiseen, puoliveriseen SS-upseeriin on kaiken nielevää himoa ja halua omistaa mies. Johannes, lappilaisen äidin ainoa poika, on Ukrainassa rikkirevitty ja lähetetty Lappiin kadottamaan todisteet Titovkan-vankileiristä, jossa naisvangit tekevät kahta työpäivää, ja jossa kätilöä tarvitaan lähinnä hävittämään todisteet yöllisen työpäivän tapahtumista. Johannekseen myös rakastunut Lisbet haluaa Johanneksen avulla pois Lapista, suureen maailmaan. Lisbetin veli, Näkkälän Jouni, puolestaan rakastaa ruotsalaisnaista joka on kadonnut miehensä mustasukkaisuuden seurauksena jonnekin leirille. Lisbetin ja Jounin äiti, Näkkälän Aune, on menettänyt sisarensa saksalaismiehelle jo edellisen sodan aikaan, ja samalla piilottelee tietojaan Villisilmän isästä.

Henkilöhahmoista yhdeksi kiinnostavimmista nousee "Kuollut mies", arpinaama, kaksois- tai jopa kolmoisagentti, punakapinallinen, joka on vuosia kirjoittanu kirjeitä tyttärelleen. Itse arpinaamaankin kiinnostavampi on tämän asumus, Kuolleen miehen vuono, paikka jossa kompassin neula pyörii ympyrää, ja joka on kuolemalla kirottu. Lapin kaunis luonto on Kuolleen miehen vuonolla kaikessa kauneudessaan myös tappava aivan kuten sodan jälkimainingeissa uusiin rajoihinsa totuttelevat lappilaisetkin.

Kirjassa on koko ajan läsnä pelko, väkivalta, uhka tulevaisuudesta, joka ajaa ihmisiä erilaisiin ratkaisuihin. Villisilmän ratkaisut vievät hänet yhdeksi vankileirin naisista, hampaattomaksi renkkusängyksi joka suojelee sisällään kasvaavaa elämää, Johanneksen ratkaisut vievät hänet puolestaan sotilaskarkuriksi, joka adolfiini-huuruissaan ei ymmärrä kaivavansa joukkohautaa myös lapsensa äidille.

Kirjan sivujuonteena kulkee mukana koko ajan myös Lapin ja Suomen historia, ja historian jättämät arvet tunnustetaan. Villisilmän asema punaorpona tuodaan esille, vaikka hän kuinka on keski-ikäinen, tosin itseoppinut, mutta silti tunnustettu itsenäinen ammatinharjoittaja. Hyvistä sanoista ja aikeista huolimatta veljessodan arvet olivat vielä '40-luvulla hyvin tuoreet.

Kirja herätti ajatuksia ihmisen pahuudesta lajitovereitaan kohtaan, kuten aiheesta nyt saattaa odottaakin, mutta myös ajatuksia siitä miten hennon langan varassa elämä joskus roikkuu katkeamatta. En ole muuten tutustunut Ketun tuotantoon, mutta sopivan tilaisuuden tullen, miksikäs ei. Ihan kevyttä luettavaa Kätilö ei ollut, ja kerronan monipuolisuus vaati huomattavaa keskittymistä, ettei juonenkäänteet hypänneet ohi. Kuten moni muukin blogaaja on sanonut, en itseasiassa osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en, mutta hyvin se silti on kirjoitettu.


2012/11/22

Ilveksen penikka

Koska Kaari Utrion kirjoja ei vielä toistaiseiseksi ainakaan saa e-kirjoina (toivottavasti tähän on tulossa muutos piakkoin), piti "tyytyä" tuoreeseen vaihtoehtoon, ja Kaari Utrion manttelin perijään kotimaisen keskiaika fiktion kirjoittajana, Kristiina Vuoreen. Vuoren esikoinen, Näkijän tytär, näki päivänvalon kesäkuussa.

Näkijän tytär (tai oikeamminkin, näkijän äpärä) sijoittuu 1200-luvun Suomeen ja Hämeeseen, ja uuden ja vanhan maailman taitteeseen. Suomessa (eli nykyisessä Varsinais-Suomessa) valtaa pitää jo kristin kirkko piispoineen ja Ruotsin kuningas, Hämeessä taas vanhat jumalat Ukon johdolla, ja kuningas valitaan aina tarpeen mukaan. Kristinuskon jumala, ja paavi ja piispa hänen edustajinaan, on vanhan uskon kannattajille kummallinen kieltäessään muut jumalat ja vaatiessaan veroja ja pappiensa puuttumista niinkin jokapäivisiin asioihin kuin vihkimisiin.

Näkijän tytär kertoo vallasnaisen aviottomasta tyttärestä, Eirasta, joka saa alkunsa raiskauksesta, ja joka on toivottu perillinen isoisänsä kartanoon. Myöhemmin toki selviää että isoisä itse on saattanut jalkavaimonsa raskaaksi, ja siksi Eira onkin oikeastaan tarpeeton. Näkijän tytär keskittyy erilaisiin, kiellettyihin ja sallittuihin ihmissuhteisiin, jopa liiaksi. Mikään tai kukaan ei ole oikeastaan sitä miltä näyttää (paitsi Eira, jonka ulkonäkö nimen omaan merkitseen hänet isänsä tyttäreksi), ja myös roomalaisen kirkon kaksinaamaisuus tulee hyvin selkeästi esille ihmissuhteiden kirjossa.

Keskiaikainen roomalaiskatolinen kirkko oli hyvin tarkka ihmisten perhesuhteista ja siitä kenen kanssa oli sopivaa avioitua (tästä lie yksi kuuluisimmista esimerkeistä on Henrik VIII:n ja Katariina Aragonialaisen avioliitto ja siihen paavilta saatu erivapaus, koska Katariinan ensimmäisen avioliiton Henrik VIII:n Arthur-veljen kanssa todettiin olleen toimeenpanematon). Kaikki perheenjäsenet, myös avioliiton kautta, olivat ehdottomasti poissuljettuja, samoin serkut ja muut sukulaiset tiettyyn sukupolveen saakka. Tähän katolinen kirkko möi erivapauksia, jollaisen saattoi ostaa paavilta hyvään hintaan, tai sitten yksinkertaisesti elää ilman kirkon siunausta, jolloin suhteesta syntyneillä lapsilla ei ollut perintöoikeutta. Eurooppalaisittain niin suomalaisilla kuin hämäläisilläkin naisilla oli poikkeuksellisen hyvä perintöoikeus.

Eiran isä, johon viitataan kirjassa hyvin harvoin, on vanhan hämäläisen Ilvesten suvun näkijä, ja tämän sisar, Eiran kasvatti äiti suvun parantaja. Eira on kuitenkin perinyt sekä näkijän että parantajan ja nukuttajan lahjat, Ilvesten punaisen tukan ja pisamien lisäksi. Sammuvan suvun ja uudessa maailmassa katoavan kunnioituksen mukana myös Ilvesten mahti on veitsen terällä, vaikka niin Eira kuin hänen lähipiirinsäkin tunnustaa uutta uskoa (tai ehkä juuri siksi).

Yhtenä kirjan sivuhenkilöistä on Eiran ja tämän enon/kasvinveljen kotiopettaja, katolisen kirkon pappi, isä Paulus, joka on itseasiassa hyvinkin "nykyaikainen" katolisen kirkon sielunpaimen, eli renkiinsä rakastunut nuorimies. Lähes karaktäärinen kuvaus ruumiillisesti heikosta, kiristykseen alistuvasta, kateellisesta ja  pelokkaasta miehestä jolle uusi usko on antanut lähes rajattomasti valtaa on kovin epämiellyttävää luettavaa, enkä tiedä onko Vuori todella huomannut miten huonon kuvan hän henkilöhahmostaan antaa.

Kirja keskittyy ehkä hieman liikaa juuri näihin epäsovinnaisiin parisuhteisiin ja niiden aiheuttamiin ongelmiin, joilla toki viedään tarinaa eteenpäin. Samaan aikaan hämäläisen vallastalon arkea kuvataan tarkasti, samoin vaatteita, koruja, matkan tekoa ja aseita.

Vaikka kyseessä on keskiaika fiktio, ovat Eiran ongelmat, niin uusperheessä, kuin miesmaailmassakin hyvin tätä päivää, ja ehkä siksi kirja voisi houkutella pariinsa myös nuorempia lukijoita, joille perinteinen keskiaika fiktio on liian raskasta. 

Tarinan loppu jää avoimeksi, joskin jatko-osan kirjoittaminen (kaikkine perintöongelmineen) ja tarinan kehittäminen samalle tasolle voi olla hyvin vaativaa. Lähes 600 sivua keskiaika fiktiota on esikoiskirjailijalle huomattava saavutus, ja asettaa lukijan riman korkealle.

Vuori ei vielä ole täyttänyt Utrion tai Ursula Pohjola-Pirhosen saappaita, mutta on hyvää vauhtia menossa siihen suuntaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa kirjaa, Siipirikkoa, joka ilmestyy ensi kesänä. Kiitokset kirjailijalle erittäin miellyttävästä lukukokemuksesta.

Lapsuuden sankareille

Opin lukemaan, kuten lähes kaikki muutkin suomalaiset, 7-vuotiaana, ala-asteen (nyk. alakoulu) ensimmäisellä luokalla, vähän ennen joulua. Koulumatkani varrella oli kirjasto, jossa kävin, jos en päivittäin, niin kuitenkin monta kertaa viikossa. Lainasin kirjoja (joita en välttämättä jaksanut/osannut/ymmärtänyt lukea), kuuntelin kasetteja ja luin isoja (Minä Aku Ankka kovakantisena painoksena) sarjakuvia joita ei saanut lainata kotiin. Joskus äiti luki meille (minulle ja nuoremmalle veljelleni) jotain lainaamistani kirjoista, Louisa Mary Alcottin Pikku Naisia, ja Roald Dahlin Matildan ainakin.

Muutamaa vuotta myöhemmin perustimme serkkujeni (toinen on vuotta vanhempi ja toinen vuotta nuorempi) kanssa lukupiirin, tai kirjakerhon, jonka tarkoituksena oli mitata kuka meistä on nopein lukija, eli kuka lukisi nopeiten kaikki listaan kuuluvat kirjat läpi. Alkuperäisellä listalla taisi olla noin 130 kirjaa, mukana kokonaisia sarjojakin, jotka kaikki olivat yhdessä hyväksyttyjä (tästä syystä ensimmäisellä listalla ei ollut mukana jo silloin lähes sataosaista Neiti Etsivä-sarjaa). Näitä listoja ja kilpailuja taisi lopulta olla kolme tai neljä, joista yhtäkään ei ikinä saatu loppuun saakka. Viimeinen olikin sitten "Charlien Enkelit" jossa oli mukana myös veljeni, Bosley, ja serkkuni olivat Kelly ja Kris (en muista enää kumpi oli kumpi), ja minä ainoana ruskeatukkaisena tietysti Sabrina. Listalla oli kymmeniä, ellei satakin, nuorten kirjasarjoja / kirjailijoita, sekä sarjakuvia ja yksittäisiä kirjoja, sen mukaan mitä kukakin oli listalle halunnut mukaan. Kerho, tai piiri, loppuikin aika pian "Enkeleiden" perustamisen jälkeen, siirryimme yksi toisemme jälkeen yläasteelle ja kirjat ja lukeminen harrastuksena muuttuivat. Kukaan ei voittanut, mutta veljeni hävisi, luettuaan vaan muutaman sarjakuvan ja jonkun koulun puolesta pakollisen kirjan.

En tiedä lukevatko serkkuni edelleen yhtä paljon kuin aikoinaan, minä en ainakaan. Silti, noista lapsuuden ja varhaisen nuoruuden kirjoista löytyy monta "ystävää", joiden pariin olen palannut yhä uudelleen ja uudelleen, viimeisimpänä varmastikin Vihervaaran Anna ja myös kotimainen Mestaritonttu. Mestaritonttua en itseasiassa varmaan koskaan lukenut, se nimittäin löytyi paikallisesta kirjastosta äänikirjana, ja veljeni kanssa kuuntelimme se useaan otteeseen iltasatuna. En varmaan olisi muistanut koko kirjaa, ellei se olisi hiljattain tullut vastaan e-kirjakaupassa, mutta heti kun näin kansikuvan aloin miettimään, että mikäs juttu tämä nyt olikaan...

Luin Mestaritontun seikkailut (ja samoista henkilöistä kertovan Päivikin sadun) (Aili Somersalo 1919) muutama päivä sitten e-kirjana, ja täytyy myöntää, että sadun maailma kiehtoo kyllä aikuistakin. Kaikki on mahdollista, noidat, peikot, lohikäärmeet ja meren väki. Hyvä on aidosti hyvä ja paha on aidosti paha,  ja mustavalkoisuudestaan huolimatta opettavasta. Hyvä satu kestää aikaa, ja muutoksia maailmassa. En pitäisi yhtään mahdottomana että pienen kummipoikani yhtenä iltasatukirjana olisi Mestaritontun seikkailut. 

2012/11/10

Aika jossa elämme

Uuden aloittaminen on aina vaikeaa, oli kyse sitten miten pienistä asioista hyvänsä. Uudessa hammastahnatuubissa tai deodorantissakin on omat hankaluutensa, jos ei muuta niin se, että niiden ostamisesta pitää muistuttaa itseään erikseen (ja yleensä useammin kuin kerran). Uuden aloittaminen merkitsee yleensä myös vanhan loppumista. Jos nyt ei puhuta hammastahnatuubeista tai deodorantista, yleensä se, mikä tekee uuden aloittamisesta niin vaikeaa, on juuri vanhasta - eli tutusta ja turvallisesta  -luopuminen. Uusi on aina tuntematon, arvoitus, mutka tiessä jonka ohitse on huono näkyvyys.

Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ennen. Post postmodernissa yhteiskunnassa jossa elämme, kaikki mitä länsimaalainen kulttuuri ja etiikka pitää arvossaan, on yhtäkkiä kyseenalaistettu vanhanaikaisena, konservatiivisena, yksilönvapauta rajoittavana. Elämme maailmassa joka muuttuu nopeammin kuin ihmiset jotka elävät siinä. Sadassa vuodessa olemme käyneet läpi totaalisen muutoksen luokkayhteiskunnasta nykyiseksi rajattomaksi asenneyhteiskunnaksi, jossa on osittain vielä luokkayhteiskuntaakin tarkemmin säädellyt rajat. Elämme maailmassa, jossa tavallinen valtaväestön edustaja on tarinan pahis, se jonka oikeuksiin voidaan puuttua ja jonka näkemyksiä voidaan arvostella. Suvaitsevaisuudessaan yhteiskunnastamme on tullut äärettömän suvaitsematon.

Nykyinen tekniikka mahdollistaa niin tiedon kuin ihmisten ja tavaroiden liikkumisen nopeammin ja laajemmin kuin koskaan. Toki, tämäkin on lähinnä länsimaiden etuoikeus. SoMe (eli sosiaalinen media) mahdollistaa tiedon levittämisen myös valtavirran ulkopuolella, nopeammin, tehokkaammin ja laajemmin kuin mikään painettu tai puhuttu sana ennen sitä. Yhtäkkiä huomaamme arvostelevamme ystäviä ja kavereita vaan siksi että he ilmoittavat somessa kannattavansa sitä tai tätä politiikkoa tai poliittista kantaa, olemme järkyttyneitä tästä ja tuosta kannanotosta, sytytämme virtuaalisia kynttilöitä vainojen (joista emme ehkä edes tiedä mitään) uhreille ja olemme olevinamme niin kantaa ottavia, ettemme itseasiassa edes tiedä mihin otamme kantaa, saatikka että tietäisimme mitä mieltä olemme. Elämme maailmassa jossa tieto ja tiedon levittäminen on valtaa, ja mielipiteen muuttaminen sallittua, jopa hyväksyttyä, kunhan se tukee vapaan tiedon vapaata liikkuvuutta hinnalla millä hyväänsä.

Elämme ajassa, joka muuttuu muutoksen itsensä vuoksi. Elämme ajassa, jossa epävarmuus, yksinäisyys, pelko, ankeus ja harmaus ovat arkipäivää. Elämme ajassa, jossa emme osaa sanoa mitä huominen taloushuolineen, ruokakriiseineen ja luonnonmullistuksineen tuo tullessaan. Elämme kuitenkin tässä ajassa, onneksi.