Sivun näyttöjä yhteensä

2012/11/22

Lapsuuden sankareille

Opin lukemaan, kuten lähes kaikki muutkin suomalaiset, 7-vuotiaana, ala-asteen (nyk. alakoulu) ensimmäisellä luokalla, vähän ennen joulua. Koulumatkani varrella oli kirjasto, jossa kävin, jos en päivittäin, niin kuitenkin monta kertaa viikossa. Lainasin kirjoja (joita en välttämättä jaksanut/osannut/ymmärtänyt lukea), kuuntelin kasetteja ja luin isoja (Minä Aku Ankka kovakantisena painoksena) sarjakuvia joita ei saanut lainata kotiin. Joskus äiti luki meille (minulle ja nuoremmalle veljelleni) jotain lainaamistani kirjoista, Louisa Mary Alcottin Pikku Naisia, ja Roald Dahlin Matildan ainakin.

Muutamaa vuotta myöhemmin perustimme serkkujeni (toinen on vuotta vanhempi ja toinen vuotta nuorempi) kanssa lukupiirin, tai kirjakerhon, jonka tarkoituksena oli mitata kuka meistä on nopein lukija, eli kuka lukisi nopeiten kaikki listaan kuuluvat kirjat läpi. Alkuperäisellä listalla taisi olla noin 130 kirjaa, mukana kokonaisia sarjojakin, jotka kaikki olivat yhdessä hyväksyttyjä (tästä syystä ensimmäisellä listalla ei ollut mukana jo silloin lähes sataosaista Neiti Etsivä-sarjaa). Näitä listoja ja kilpailuja taisi lopulta olla kolme tai neljä, joista yhtäkään ei ikinä saatu loppuun saakka. Viimeinen olikin sitten "Charlien Enkelit" jossa oli mukana myös veljeni, Bosley, ja serkkuni olivat Kelly ja Kris (en muista enää kumpi oli kumpi), ja minä ainoana ruskeatukkaisena tietysti Sabrina. Listalla oli kymmeniä, ellei satakin, nuorten kirjasarjoja / kirjailijoita, sekä sarjakuvia ja yksittäisiä kirjoja, sen mukaan mitä kukakin oli listalle halunnut mukaan. Kerho, tai piiri, loppuikin aika pian "Enkeleiden" perustamisen jälkeen, siirryimme yksi toisemme jälkeen yläasteelle ja kirjat ja lukeminen harrastuksena muuttuivat. Kukaan ei voittanut, mutta veljeni hävisi, luettuaan vaan muutaman sarjakuvan ja jonkun koulun puolesta pakollisen kirjan.

En tiedä lukevatko serkkuni edelleen yhtä paljon kuin aikoinaan, minä en ainakaan. Silti, noista lapsuuden ja varhaisen nuoruuden kirjoista löytyy monta "ystävää", joiden pariin olen palannut yhä uudelleen ja uudelleen, viimeisimpänä varmastikin Vihervaaran Anna ja myös kotimainen Mestaritonttu. Mestaritonttua en itseasiassa varmaan koskaan lukenut, se nimittäin löytyi paikallisesta kirjastosta äänikirjana, ja veljeni kanssa kuuntelimme se useaan otteeseen iltasatuna. En varmaan olisi muistanut koko kirjaa, ellei se olisi hiljattain tullut vastaan e-kirjakaupassa, mutta heti kun näin kansikuvan aloin miettimään, että mikäs juttu tämä nyt olikaan...

Luin Mestaritontun seikkailut (ja samoista henkilöistä kertovan Päivikin sadun) (Aili Somersalo 1919) muutama päivä sitten e-kirjana, ja täytyy myöntää, että sadun maailma kiehtoo kyllä aikuistakin. Kaikki on mahdollista, noidat, peikot, lohikäärmeet ja meren väki. Hyvä on aidosti hyvä ja paha on aidosti paha,  ja mustavalkoisuudestaan huolimatta opettavasta. Hyvä satu kestää aikaa, ja muutoksia maailmassa. En pitäisi yhtään mahdottomana että pienen kummipoikani yhtenä iltasatukirjana olisi Mestaritontun seikkailut. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti