Sivun näyttöjä yhteensä

2012/11/23

Valaanluiset hampaat ja hampaattomat miehet

Katja Ketun Kätilö (2011) päätyi käsiini toisen australiansuomalaisen kirjahyllystä. Aikeissa oli kyllä ollut lukea Kätilö jo aiemmin, mutta muuttokiireiden ja muiden "hyvien" tekosyiden varjolla se jäi. Odotukset kirjan suhteen olivat lähinnä takakannen ja sisälipareiden luomia, eli en ennestään ollut lukenut arvosteluja tai näkemyksiä Kätilöstä. Aiheena Kätilö toki kiehtoi ja kiinnosti.

Kätilö sijoittuu jatkosodan ja Lapin sodan taitteeseen, jolloin muutamassa päivässä aseveljistä tuli vihollisia, ja yhteisestä vihollisesta valloittaja. Kätilö, Laestadiuksen ja Jumalan armosta lappalaisessa vallastalossa kasvatettu punaorpo, on minä-kertojana sanakäänteissään vahva, jopa huomion hakuinen. Toisin kuin kirjoissa yleensä, mutta kuten elävässä elämässä, kätilön työn lukuisat hajut tulevat esille hyvin vahvasti. Muutenkin minä-kertojan kuvaukset ovat monisanallisuudessaan hyvin käsinkosketeltavia, jopa inhorealistisuuteen saakka.

Kirjan rakkaustarina on itseasiassa hyvin monipolvinen, se kertoo kahden naisen rakkaudesta yhteen mieheen ja miehen rakkaudesta kameraan ja adolfiiniin. Kätilön, Villisilmän, rakkaus saksalaiseen, puoliveriseen SS-upseeriin on kaiken nielevää himoa ja halua omistaa mies. Johannes, lappilaisen äidin ainoa poika, on Ukrainassa rikkirevitty ja lähetetty Lappiin kadottamaan todisteet Titovkan-vankileiristä, jossa naisvangit tekevät kahta työpäivää, ja jossa kätilöä tarvitaan lähinnä hävittämään todisteet yöllisen työpäivän tapahtumista. Johannekseen myös rakastunut Lisbet haluaa Johanneksen avulla pois Lapista, suureen maailmaan. Lisbetin veli, Näkkälän Jouni, puolestaan rakastaa ruotsalaisnaista joka on kadonnut miehensä mustasukkaisuuden seurauksena jonnekin leirille. Lisbetin ja Jounin äiti, Näkkälän Aune, on menettänyt sisarensa saksalaismiehelle jo edellisen sodan aikaan, ja samalla piilottelee tietojaan Villisilmän isästä.

Henkilöhahmoista yhdeksi kiinnostavimmista nousee "Kuollut mies", arpinaama, kaksois- tai jopa kolmoisagentti, punakapinallinen, joka on vuosia kirjoittanu kirjeitä tyttärelleen. Itse arpinaamaankin kiinnostavampi on tämän asumus, Kuolleen miehen vuono, paikka jossa kompassin neula pyörii ympyrää, ja joka on kuolemalla kirottu. Lapin kaunis luonto on Kuolleen miehen vuonolla kaikessa kauneudessaan myös tappava aivan kuten sodan jälkimainingeissa uusiin rajoihinsa totuttelevat lappilaisetkin.

Kirjassa on koko ajan läsnä pelko, väkivalta, uhka tulevaisuudesta, joka ajaa ihmisiä erilaisiin ratkaisuihin. Villisilmän ratkaisut vievät hänet yhdeksi vankileirin naisista, hampaattomaksi renkkusängyksi joka suojelee sisällään kasvaavaa elämää, Johanneksen ratkaisut vievät hänet puolestaan sotilaskarkuriksi, joka adolfiini-huuruissaan ei ymmärrä kaivavansa joukkohautaa myös lapsensa äidille.

Kirjan sivujuonteena kulkee mukana koko ajan myös Lapin ja Suomen historia, ja historian jättämät arvet tunnustetaan. Villisilmän asema punaorpona tuodaan esille, vaikka hän kuinka on keski-ikäinen, tosin itseoppinut, mutta silti tunnustettu itsenäinen ammatinharjoittaja. Hyvistä sanoista ja aikeista huolimatta veljessodan arvet olivat vielä '40-luvulla hyvin tuoreet.

Kirja herätti ajatuksia ihmisen pahuudesta lajitovereitaan kohtaan, kuten aiheesta nyt saattaa odottaakin, mutta myös ajatuksia siitä miten hennon langan varassa elämä joskus roikkuu katkeamatta. En ole muuten tutustunut Ketun tuotantoon, mutta sopivan tilaisuuden tullen, miksikäs ei. Ihan kevyttä luettavaa Kätilö ei ollut, ja kerronan monipuolisuus vaati huomattavaa keskittymistä, ettei juonenkäänteet hypänneet ohi. Kuten moni muukin blogaaja on sanonut, en itseasiassa osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en, mutta hyvin se silti on kirjoitettu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti