Sivun näyttöjä yhteensä

2014/01/27

Voittajat kirjoittavat historiaa

Ensi vuonna ('15) tulee kuluneeksi 70 vuotta II maailmansodan päättymisestä. Viimeiset elossa olevat taisteluihin osallistuneet miehet ja naiset ovat yhdeksänkymmenen ikävuoden molemmin puolin. Vain muutama vuosi sitten maailma saattoi unohdettuna hautaan viimeiset ensimmäisen maailmansodan veteraanit.
Koska toisesta maailmanosdasta on kulunut ihmisikä, kolme sukupolvea, ovat haavat alkaneet parantua. Haavojen paraneminen on hyväksi, paitsi kun näyttää että haavat alkavat parantua Saksassa. Yksi hyvä esimerkki tästä on kriittinen vastaanotto jonka minisarja Sodan sukupolvi (Unsere Mütter, unsere Väter) on saanut. Miksikö? Siksi, että sarjan saksalaiset nuoret eivät ole riittävän natseja.
Sarja kuvaa viiden berliiniläisnuoren elämää vuosina '41-'45. Kaksi heistä taistelee itärintamalla, yksi on sairaanhoitajana itärintamalla, yksi on juutalainen ja viimeinen haaveilee urasta uutena Marlene Dietrichinä. Charly, nuori sairaanhoitaja, on innoissaan saadessaan palvella maataan, hän jopa ilmiantaa juutalaisen sairaala-apulaisen jonka on itse palkannut. Samaan aikaan hän taistelee venäläisten haavoittuneiden oikeudesta sairaanhoitoon. Charly rakastaa Wilhelmiä, nuorta vänrikkiä, joka ei ymmärrä miksi hänen tulee teloittaa sotavangiksi otettu komissaari, sehän on sodanoikeussääntöjen vastaista. Wilhelm häpeää nuorempaa veljeään, Friedhelmiä, joka lukee mielummin runoja kuin ilmoittautuu vapaaehtoiseksi partioon. Victor, juutalainen räätäli on rakastunut Gretaan, joka rakastaa lähinnä itseään. Greta hankkii Victorille väärennetyn passin, mutta heidät molemmat petetään ja Victor päätykin keskitysleirille, josta onnistuu myöhemmin pakenemaan, ja liittyy puolalaiseen vastarintaliikkeeseen. Vastarintaliikkeeseen, jossa juutalaisen Victorin on pidettävä sukujuurensa salassa.
Nuoret lupaavat kesällä '41 tapaavansa jouluna ('41) Berliinissä, kunhan sota on voitettu. Lienee sanomattakin selvää että joulua Berliinissä viettää ainoastaan Greta, joka on saanut maistaa mainetta solmittuaan suhteet naimisissa olevanaan natsiupeeriin.
Vastaavia suomalaisia elokuvia ja minisarjoja on paljon. Lupaus, Kun taivas repeää, Rukajärven tie, etc. Elokuvia, jotka toki hehkuvat isänmaallisuuden hegemoniassa, mutta ennen kaikkea kuvaavat sukupolvensa nuoria, joilta sota vei oikeuden nuoruuteen. Nuoria, joiden elämä, terveys, jopa henki, katosivat juoksuhautoihin. Me muistamme ja kunnioitamme veteraanejamme niin itsenäisyyspäivänä, kuin parin vuoden välein ilmestyvillä sotaa kertovilla elokuvilla. Miksi saksalaiset eivät saisi tehdä samaa? Muistaa tavallisia saksalaisia nuoria, jotka halusivat vain elää elämänsä ylpeinä isänmaastaan.
Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914. Yleensä sodan syynä pidetään Sarajevon laukauksia, kun serbinationalisti murhasi Itävalta-Unkarin arkkiherttuparin. Tosiasiassa ilman Sarajevoakin sota olisi syttynyt. Saksa oli jäänyt ulkopuolella siirtomaapelistä, kansallismielisyys nousi kaikkialla Euroopassa, taloudellinen kehitys oli ollut nopeaa, mutta epätasaisesti jakautunutta, vanhoja "perheriitoja" kyti pitkin Eurooppaa. Huomattavaa on, että hyvin suuri osa Euroopan hallitsevista kruunupäistä oli tavalla tai toisella sukua toisilleen.
Kun ensimmäinen maailmansota 11.11.1918 päättyi, Pariisin rauhansopimuksessa sodan hävinnyt Saksa todettiin yksipuolisesti syylliseksi koko sotaan. Sotakorvaukset olivat valtavat, armeijan kokoa ja laatua säädeltiin, talous kaatui, puhumattakaan julkisesta ja yleisestä häpeästä jota saksalaiset joutuvat kantamaan. Hitlerillä oli siis hyvinkin otollinen maaperä, mihin laskea ideologiansa siemenet. Myös antisemitismillä on Euroopassa paljon Hitleriä pidemmät juuret.
Sodan sukupolven nuoret eivät ole natseja. He ovat oman aikansa nuoria, jotka ovat kasvaneet syntymähäpeässä siksi että ovat saksalaisia. Olisiko tv-sarja niin puhutteleva, jos herkkä ja ujo Charly rakastaisikin kunniantuntoisen Wilhelmin sijaan raakaa ja öykkäröivää natsia?
Historiaa kirjoittavat voittajat. Toisessa maailmansodassa kuoli kuusi miljoonaa juutalaista, viisi miljoonaa vähemmistön edustajaa tai toisinajattelijaa ja noin viisi ja puoli miljoonaa saksalaista sotilasta tai sotatoimiin osallistunutta siviliä. Vainojen uhreja muistetaan 27.1., Auschwitzin vapautuksen vuosipäivänä.
Milloin maailma antaa anteeksi Saksan nuorille? Eivätkö he ole jo hävenneet riittävästi? Sanelevatko voittajavallat edelleen millaisia elokuvia Saksassa voidaan tehdä? Eikö se, jos mikä ole vastoin länsimaista oikeudentajua? Unohtaminen ja anteeksi antaminen eivät ole kolikon kaksi puolta, vaikka englantilainen sanonta "forgive - forget" (anna anteeksi - unohda) niin sanookin. Saksalaiset rivisotilaat ovat olleet jonkun poikia, veljiä, aviomiehiä, isiä, ystäviä, työtovereita. Eivätkö he ansaitse tulla muistetuksi tavallisina ihmisinä siinä missä voittajavaltojenkin sotilaat? Vuosien saatossa on kuitenkin jo tehty ihan riittävän monta elokuvaa ja tv-sarjaa kertomaan niistä kauheuksista joihin Kolmannen valtakunnan johto alaisensa yllytti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti